Laukaus

Kirjoittajan kommentti. Eli tämä oli oikeastaan essee historian kurssille, mutta koska siitä pidettiin, niin laitan sen myös tänne. Valitsin historian tapahtuman ja henkilön ja eläydyin tapahtumaan. Eli hahmot ovat kuvitteellisia, mutta tapahtuma on tosi ja tapahtumat menivät oikeasti suurin piirtein näin. Babyn Jarilla tapettiin oikeasti yli 37 000 juutalaista yhdessä päivässä ja yössä.

26.9.1941 Kiova, Neuvostoliitto

Saksalaiset tulivat noin viikko sitten Kiovaan ja olimme odottaneet tätä pelon vallassa jo jonkin aikaa. Petro juoksi pihallemme valtava tunteiden kirjo kasvoillaan ja tiesin heti, että tieto oli tullut. – ”Oleksandr! Lappu. Keskustassa.”, Petron onnistui sanoa läähätykseltään. – ”Sofije tuotko vettä Petrolle?”, sanoin kärsivällisenä. Petro oli juutalainen niin kuin minä ja Sofije. Sen takia minä tunsin hänet ja Sofijen. Petro oli ollut ystäväni jo lapsesta asti, niin kuin Sofije, jonka kanssa menin naimisiin viisi vuotta sitten. Sofije tuli viimein veden kanssa ja tarrautui kylkeeni samalla kun Petro joi vettä. – ”Kolmen päivän päästä kello kahdeksan aamulla, Mel’nikovan ja Doktorivskan risteykseen. Kaikki Kiovan ja lähistön juutalaiset. Jokainen juutalainen joka ei mene, tapetaan. Käskettiin ottaa mukaan lämpimiä vaatteita ja rahaa tai arvoesineitä.”, Petro selitti kiireesti. – ”Vaatteita ja rahaa? Siirretäänkö meidät jonnekin muualle asumaan?”, Sofije kysyi hämmästyneenä ja pystyin näkemään toivon nousevan hänessä pitkään jatkuneen ahdistuksen takaa. – ”Siltä vaikuttaisi, Mel’nikova ja Doktorivska ovat lähellä juna-asemaa. Lisäksi kaikki, jotka menevät lähteneiden juutalaisten taloihin, tapetaan myös.”, Petro vastasi tuohtuneena. – ”Saksaiset haluavat jäävän omaisuuden itselleen!”, huudahdin vimmastuneena. – ”Niin.”, Petro sanoi. Muuta hänen ei tarvinnut sanoa. Pystyin näkemään vihan leimahtelevan hänen silmissään.

                 Petro lähti hetken päästä. Hän levitti sanaa ympäriinsä, joten hän jatkoi seuraavaan taloon. Minä ja Sofije palasimme taloon ja istuimme pöydän ääreen sanomatta mitään. Molemmat tunsimme tyhjyyttä sisällämme. Olimme täysin tiedottomia tulevaisuudesta, eikä meillä tulisi olemaan mitään muuta kuin toisemme. Se riittäisi minulle kyllä, mutta minusta tuntui ahdistavalta jättää taakse kaikki tuttu. Kotikaupunki, jonne olin syntynyt ja rakentanut elämäni. Mahdollisesti kotimaani, jossa oli juureni ja identiteettini, yksinkertaisesti osa minua. Tulevaisuus tuntui ahdistavalta ja pelottavalta, tunsin itseni niin avuttomaksi. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä, paitsi rukoilla ja pistää uskoni jumalaan, ja sen tein.

29.9.1941 Kiova, Neuvostoliitto

Kello oli melkein kahdeksan ja kaikki jotka olivat tulossa, olivat jo tulleet. Meitä oli kymmeniä tuhansia, tukimme täysin koko risteyksen. Saksalaisetkin olivat selvästi hämmästyneitä suuresta määrästämme. Lopulta kuitenkin meitä lähdettiin johdattamaan jonnekin, mutta ei juna-asemalle, vaan pois keskustasta. Ihmiset olivat hämmästyneitä. Hetki sitten suurin osa oli pohtinut, minne meitä siirrettäisiin, nyt ihmismassasta lähti hermostunutta supatusta. Arvottelua siitä, mitä meille kävisi. – ”Jos he vain katsovat, ketkä ovat tulleet paikalle ja jakavat meidät tietyille alueille tai jakavat meille jotain tarvikkeita?”, joku ehdotti toiveikkaana. – ”Tiesin tämän alusta asti, me kaikki tulemme kuolemaan.”, toinen sanoi epätoivoisena.

                 Kuljimme muutaman kilometrin verran pois keskustasta Babyn Jarin rotkon lähelle. Lopulta pysähdyimme ja näimme piikkilanka-aitaa ja lisää saksalaisia. Silloin meidän käskettiin jättää matkatavaramme ja kaikki arvokas saksalaisille. Ottavatko he kaiken itselleen, vuosien säästöt, sukujen perintökalleudet? Ahdistuksen aalto iski ihmisiin. Kukaan ei osannut enää sanoa mitä oli tapahtumassa. Kai kaikki olivat alkaneet uskoa sisällään, että kuolemme sittenkin. Minä ainakin aloin uskoa niin. – ”Ottavat kaiken omaisuuden ja lähettävät meidät tyhjin käsin pois, siat!”, joku sihahti vihaisena. Hän uskotteli näin joko itsensä tai lastensa takia, tai todella uskoi, että lähtisimme täältä elävänä. Yksi ihminen kerrallaan jätti omaisuutensa saksalaisille ja jono eteni, kunnes eräs nainen pyysi saada pitää jonkin perintökalleutensa. Silloin hänet kaadettiin maahan ja lyötiin ja potkittiin, kunnes hänet pakotettiin taas ylös, verisenä ja itkuisena antamaan omaisuutensa. Hänen lapsensa itkivät hysteerisesti. Tämä oli kuvottavaa, inho paistoi kaikkien kasvoilta, mutta kukaan ei kyennyt tekemään mitään. Pystyin välillä kuulemaan kivun huutoja ja kiljaisuja liian hitailta tai haluttomilta ihmisiltä.

                 Luovutettuamme omaisuutemme, ihmiset olivat murtuneita, useat itkivät. Silloin meidän käskettiin ottaa kaikki vaatteet pois. Epäinhimillistä. Miksi meitä nöyryytetään näin? Tässä vaiheessa ei kuulunut enää vihaista valitusta, vain hiljaista vaikerrusta. Tässä vaiheessa suurin osa varmaan uskoi kuolevansa, ja olivat mykkiä kauhusta. Ihmiset alkoivat riisua ilmeettömin kasvoin, toiset hiljaa itkien. – ”Äiti, en halua, on niin kylmä, en halua!”, pieni poika itki äidilleen, milloin saksalaiset sotilaat ottivat hänestä kiinni, ja alkoivat pahoinpidellä. Pojan kirkuminen peittyi pojan äidin kiljumisen alle ja hänetkin painettiin maahan ja potkittiin. Sofije, joka oli tähän asti ollut täydellisen hiljaa, alkoi nyyhkyttää vieressäni. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, koska en muuhun pystynyt. Muutkin ihmiset vain kääntyivät hiljaa pois. Avuttomuus kirveli sisälläni, miten tällaista voi tapahtua?

                 Seuraavaksi meitä aloitettiin jakamaan kymmenien ihmisten ryhmiin ja ensimmäistä kymmentä johdatettiin rotkoon, näkymättömiin. Hetken päästä kuulimme suuren määrän laukauksia. Pakokauhu. Ihmiset kiljuivat. Myös Sofije kiljaisi vieressäni. En kyennyt reagoimaan mitenkään. En kyennyt kuin seisomaan ja olemaan täysin hiljaa. En kyennyt tuntemaan mitään. Meni aikaa, lisää ihmisiä vietiin, lisää laukauksia kuului. Enää ihmiset eivät kiljuneet. He vain seisoivat ja odottivat. Lopulta lamaannukseni hälveni ja epätoivo ja kauhu iskivät myös minuun. Ei ollut enää mitään. Ei omaisuutta, ei vaihtoehtoja, ei pelastusta, ei mitään tehtävissä. Oli vain epätoivoa ja musertava odotus. Meni varmasti tunteja. Vanhempia vietiin rotkoon ja lapset jäivät yksin hysteerisinä. Ihmisiä hakattiin miltei hengiltä. Kauhun tasapaino, se kesti tunteja. Päivä alkoi hämärtyä, ja meidän vuoromme lähestyä. Meitä tultiin jakamaan ryhmiin, mutta Sofije otettiin ennen minua. – ”Ei! Oleksandr!”, hän huusi epätoivoisena ja tarrautui minuun. He ottivat hänestä kiinni, löivät ja potkivat, he alkoivat raahata häntä hiuksista pois. – ”Sofije! Rakastan sinua!”, oli ainoa mitä ehdin ja osasin, pystyin sanomaan, kun häntä raahattiin pois. Hetken päästä kuului laukaukset, ja olin yksin. Elämäni tärkein asia lähti juuri.

                 Tuli minun vuoroni. Meidät johdatettiin saksalaisrivistön läpi rotkoon. Meidät pakotettiin menemään ruumiiden päälle makuulle. En kyennyt edes ahdistumaan sen kuvottavuudesta. Olin väsynyt, halusin tämän vain olevan nopeasti ohi. Saksalainen mies tuli vierelleni, asetti aseen niskalleni. Tässä se on. Sofije, tulen kanssasi, tulen kanssasi jumalan luo. Laukaus.

Kun elämäni romahti

Maailmankaikkeuden olemattomuus tuntuu paisuneen ulos kuorestaan. Kaikki on väritöntä, harmaata sohjoa. Hiukset olivat ennen blondia kellertävää vetyperoksidi höttöä. Nyt ne ovat harmaata sotkua. Silmäni olivat ennen kuin meren sini ja kristallin säteet, joita kehystivät kimmeltävät kullankeltaiset kehykset. Nyt on vain harmaat silmät täynnä harmaita sävyjä.
Tuntuu kuin olisin kävellyt tämän käytävän päähän sekunnissa. Todellisuudessa kävelin monta kymmentä sekuntia. Elämä vilistää silmieni ohi. Loppuuko elämä siis pian? Toivottavasti.
Tuttu ääni vieressäni keskeyttää ajatukseni.
Minun ei edes tarvitse kääntyä, sillä tiedän puhujan olevan Kana. Ei, en nyt puhu eläimestä, vaan japanilaisperäisestä ystävästäni.
En vaivaudu vastaamaan. Kyllä Kana ymmärtää, eikä ota sitä mitenkään henkilökohtaisesti. Kaikki tässä rakennuksessa olevat tietävät minun tekevän aloitteen itse, jos haluan puhua.
Tämä kaikki haikeus johtuu 4 kuukauden takaisesta tapahtumasta, josta nyt teille kerron, vaikka se hyvin vaikeaa onkin. Tarina suoraan totaalisesta helvetistä.

Kun kesä alkoi, olin innoissani. Minulla ja Kanalla oli paljon suunnitelmia. Päättäjäisten jälkeen lähtisimme vanhempieni kyydillä Vaasaan "Kanan isosiskon luo". Eihän tarkoitus todellakaan ollut sinne mennä, vaan Kanan serkun ystävän järjestämiin bileisiin.
Kaikki suunniteltu oli täydellistä. Bileitä, rentoutumista ja matkustamista. Niistä loma on tehty.
- Ette sitten tee tyhmyyksiä tällä aikaa, mokotti äitini etupenkiltä pysähtyessämme kerrostalon pihaan.
- Emme tee. Eihän täällä muuta oikein ole ohjelmassa kuin uimista ja "chillailua". Ei meillä varaa ole oikein muuhunkaan, vastasin äidilleni, joka selvästi yritti lukea päässäni liikkuvat ajatukset.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän kaivoi laukustaan viidenkymmenen euron setelin ja ojensi sen minulle happaman näköisenä. Hän katsoi minua silmiin ja käski käyttäytyä kunnolla. Hän selvästi aavisti jotain, mutten antanut sen haitata.
Isäni kuitenkin vielä fiksusti lisäsi: - Eli ei alkoholia, huumeita, suojatonta seksiä tai vieraita poikia. Älä myöskään edes epätoivoisena mene vieraiden kyytiin tai varsinkaan liftaa.
Pyörittelin silmiäni ja sanoin niiden olevan itsestäänselvyys. Halasin heitä ja nostimme laukut auton tavaratilasta sateen kastelemalle asfaltille.
Vasta vanhempieni lähdettyä pihasta, uskaltauduimme sisään.
Rappukäytävä oli hämärä ja tunkkainen. Vain ikkunoista heijastuvat auringonsäteet valaisivat käytävää vain hetkellisesti, kunnes sen oli painuttava takaisin tuulen puhaltaman pilviverhon taa. Rappukäytävä näytti kuitenkin karmivalta sen tummuneiden repsottavien tapettien ja lukuisten hämähäkin seittien takia. Olin vähintään helpottunut päästessämme sisään asuntoon, sillä olin varmasti nähnyt ikkunalaudan nurkassa myös kaksi huumeruiskua. Yllätyksekseni asunto oli sisältäpäin upea. Se oli kauniin moderni ja symmetrisesti sisustettu.
Kana heitti laukkunsa olohuoneen sohvalle ja sytytti tupakan. Avasin parvekkeen oven ja vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa.

Ilta alkoi vähitellen saapua. Istuimme Kanan kanssa parvekkeella tarkkailemassa katuvalojen valaisemia katuja. Odotimme vieraiden saapuvan. Näin punaisen volvon kaartavan pihaan sivukujalta ja tunnistin sen olevan ylemmän luokan poika nimeltä Tony. Hän oli ollut ihastukseni ja yläasteen alusta, ja olihan hänellä siinä välissä naisia tullut ja mennyt, joten en ole koskaan ajatellut hänen olevan kiinnostunut minusta. Olen siis pysynyt vaiti.

Pari tuntia vieraiden saapumisesta oli kulunut ja porukka alkoi olla jo humalassa. Istuin sohvalla juoden lonkeroa, jonka joku minulle tuntematon oli tuonut avattuna. Ei se avattu tölkki minua haitannut, kunhan oli alkoholia.
Jonkin ajan kuluttua huomasin heikotusta ja huimausta. Tasapainoni oli päin metsiä ja mikään ei tuntunut loogiselta. Ei edes sormien liikuttaminen.
Aloin huitoa käsilläni ympäriinsä ja yritin keskittyä sormiini. Se ei onnistunut. Joku istui viereeni, mutten kyennyt näkemään hänen kasvojaan. Edes pääni ei kääntynyt. Kroppani ei kuunnellut käskyjä joita aivoni sille lähettivät. Menin shokkiin ja aloin rimpuilla kuin hullu.
Epäonnekseni tuo tuntematon henkilö käänsi minut itseään kohti, suuteli minua hellästi, nosti syliinsä ja kantoi läheiseen huoneeseen. Näköni oli edelleen sumea, jonka vuoksi en tiennyt kenen kanssa olin ja missä. Tunsin vahvojen lihaksikkaiden käsivarsien laskevan minut pehmeälle alustalle, ilmeisesti sängylle.
Näköni alkoi palautua ja näin kellertävän vaaleat hiukset. Muuta en vielä hämärässä huoneessa erottanutkaan. Hahmo tuli päälleni ja alkoi suudella kaulaani. Yritin saada sanoja suustani, mutten saanut niitä selkeäksi puheeksi.
Tuona hetkenä olin mitä ilmeisimmin vahvojen huumeiden vaikutuksen alaisena.
Hahmo kehotti minua rauhoittumaan ja olemaan hiljaa, mutta epätietoisuuteni takia puhkesin kyyneliin ja aloin itkeä ääneen kuin pieni lapsi, joka ei saanut lelukaupasta tahtomaansa tavaraa. Seuraavaksi jo oksensinkin kyyneleiden lomasta lattialle.
Hahmo kuitenkin jatkoi ja ryhtyi riisumaan paitaani, vaikka hullun lailla yritin rimpuilla vastaan.
Tuntui toivottomalta edes yrittää. Olisin vain voinut antaa hahmon tehdä mitä halusi ja jäädä sitten rikkinäisenä itkemään paikoilleni turtuneena ja heikkona, kunnes itkuni takia kuolisin nestehukkaan. Minä kuitenkin pistin vastaan ja hahmon vetäessä pikkuruista hamettani ylöspäin, potkaisin häntä nivusiin ja kompuroin ulos huoneesta.
Kyyneleiden ja huumeiden aiheuttaman sekaisuuden takia oli vaikeaa erottaa ympäristön tapahtumia. Voisin jälkeenpäin verrata sen hetkistä näköäni heilahtaneeksi valokuvaksi.
Ohjasin huojuvat askeleeni vessan ovelle ja kaaduin huoneen lämpimälle lattialle lukitessani oven. Seuraavaksi heräsin aamulla vessan lattialta kaameassa krapulassa. Se päivä kului oksennellen ja paikkoja siivoten.

Seuraavana päivänä sain elämäni kauheimman puhelinsoiton. Istuimme Kanan kanssa kahvilassa ja sain kuulla häneltä ahdistelijani olevan Tony. Kävimme myös läpi monia muita mieltä askarruttavia asioita. Silloin puhelimeni soi.
- Clara Vainio, vastasin arasti, sillä en tiennyt kuka soittaja oli.
- Hei Clara, täällä Lahden poliisi. Minulla olisi sinulle ikäviä uutisia. Elmeri Vainio ei vastaa puhelimeensa ja asia olisi hyvin kiireellinen.. Nimittäin Elsa Vainio on kuollut vakavassa liikenneonnettomuudessa. Hän lienee sinun äitisi?
En voinut uskoa korviani. Minun äitinikö kuollut? Käteni alkoivat vapista, enkä tiennyt mitä vastata. Pudotin puhelimeni kahvilan pöydälle ja puhkesin lohduttomaan itkuun. Kana yritti rauhoitella minua, kunnes otti puhelimen käteensä ja hoiti keskustelun loppuun. Hänen silmänsä olivat vetiset, mutta hän ei itkenyt. Hän halasi minua ja talutti minut vessaan. Siellä itkin tunnin, kunnes sain vahvuuden kävellä ystäväni avulla asunnolle pakkaamaan tavarani palatakseni kotiin.
Se oli suurin kipu, jota olin koskaan kokenut. Minun äitini, joka oli maailman hyväsydämmisin ja välittävin ihminen, ei ole enää täällä meidän kanssamme. Hän kuoli peläten ja rukoillen. Hän saattoi jopa kokea jopa tuskallisen kuoleman ja vielä yksin.
Äiti oli ihminen, johon luotin. Hän oli henkilö joka tuki aina. Äiti tiesi minusta kaiken ja auttoi aina parhaansa mukaan.
Hän synnytti minut, näki ensimmäiset askeleeni, hänen nimensä oli ensimmäinen sanani ja nyt hän oli poissa.
Hän ei enää koskaan palaisi, enkä voisi ikinä elää asian kanssa sovussa. En ikinä hyväksy tapahtunutta. En koskaan.

Nyt minulla on hänen sijastaan vain keho täynnä syviä viiltoja ja paksuja arpia, jotka pilaavat ihmisen kehon kauniin kokonaisuuden.
Muistan aina äidin hengityksen ja sydämen lyönnit häntä halatessani. Muistan aina sen viimeisen halauksen. Muistan hänet ikuisesti.
Aijon olla hänelle ylpeyden aihe.
Äidille, minun enkelilleni.

Till the very end.

Olen Murun sylissä. Silitän hänen poskeaan. Sormeni kulkevat hänen leukaansa pitkin alas hänen kaulalleen, ja siitä niskaan. En halua ikinä päästää irti hänestä. Tuntuu, että en ikinä kyllästyisi tunnustelemaan hänen piirteitään, vaikka saisin tehdä niin ikuisesti. Tunnustelen hänen lyhyitä hiuksia niskassa ja upotan käteni hänen hiuksiinsa. Paksut, karheat ja ruskeat hiukset valuvat sormieni läpi. Tukistan Murua hellästi ja hän kääntyy katsomaan minua. Hän ottaa kiinni toisesta kädestäni. Miten jonkun käsi voi sopia niin hyvin omaani?
Muru katsoo minua suoraan silmiin. Hänen vihreät silmänsä ovat täynnä tuskaa, syvälle kätkettyä ja peiteltyä surua, joka syö häntä sisältä. Emme tarvitse sanoja. Tiedän olevani syy kaikkeen, enkä voi ikinä hyvittää sitä tai poistaa tuskaa. Katsomme toisiamme silmiin ja hetkeksi maailmassa ei ole ketään muuta. Hetkeksi aika pysähtyy.
Tunnustelen hänen huuliaan, ne ovat uskomattoman pehmeät. Mietin kaikkea mitä myös minä menetän. Samoja asioita, mitä olen toistanut mielessäni viimeiset kuukaudet. Haluan hankkia yhteisen kodin. Haluan saada hänen lapsensa. Haluan hankkia perheauton. Haluan tehdä yhdessä ruokaa. Haluan katsoa yhdessä elokuvia ja nukahtaa sohvalle. Haluan pestä hänen pyykkinsä. Haluan haistaa hänen tuoksunsa kun nukahdan. Haluan kaiken. Muru katsoo minua yhä silmiin. Hän kertoo rakastavansa minua. Ei sanoin, mutta tavalla miten hän puristaa kättäni. Tavalla miten hänen suupielensä asettuvat, kun tunnustelen hänen huuliaan. Ja kärsimyksestä syvällä hänen suurissa silmissään. Hänkin pystyy näkemään minusta, kuinka paljon rakastan häntä, ja että tekisin mitä vain voidakseni olla hänen kanssaan vielä. Ei, emme tarvitse sanoja, sillä tunnemme toisemme läpikotaisin.
Murun sylissä on lämmintä, se on ainoa paikka missä en pelkää. Siksi pystyn päästämään irti. Hänkin näkee sen silmistäni ja painaa kasvonsa hiuksiini. Hengitän viimeisen kerran hänen tuoksuaan keuhkoihini ja valun hitaasti pimeyteen. Sillä olen turvassa.

Aluksi.

Niin. Aloitamme blogin kirjoittamisen. Kirjoitamme blogiin novelleja ja muita tekstejä. Teksteissä ilmaisemme omia tunteitamme, ajatuksiamme tai mielipiteitämme. Mutta emme usein kerro omasta elämästämme. Olemme molemmat kirjoittaneet blogia ennenkin. Molempien blogit kertovat omista elämistämme. Oonan blogiin pääset tästä, tai bannerin alta löytyvästä linkistä. Kiia on bloginsa päivittämisen lopettanut, mutta löydät sen Kiian profiilista vielä jonkun aikaa. Lisäksi meillä molemmilla on Tumblrit, joihin löydät linkit myös bannerin alta.

- Oona & Kiia