Maailmankaikkeuden olemattomuus tuntuu paisuneen ulos kuorestaan. Kaikki on väritöntä, harmaata sohjoa. Hiukset olivat ennen blondia kellertävää vetyperoksidi höttöä. Nyt ne ovat harmaata sotkua. Silmäni olivat ennen kuin meren sini ja kristallin säteet, joita kehystivät kimmeltävät kullankeltaiset kehykset. Nyt on vain harmaat silmät täynnä harmaita sävyjä.
Tuntuu kuin olisin kävellyt tämän käytävän päähän sekunnissa. Todellisuudessa kävelin monta kymmentä sekuntia. Elämä vilistää silmieni ohi. Loppuuko elämä siis pian? Toivottavasti.
Tuttu ääni vieressäni keskeyttää ajatukseni.
Minun ei edes tarvitse kääntyä, sillä tiedän puhujan olevan Kana. Ei, en nyt puhu eläimestä, vaan japanilaisperäisestä ystävästäni.
En vaivaudu vastaamaan. Kyllä Kana ymmärtää, eikä ota sitä mitenkään henkilökohtaisesti. Kaikki tässä rakennuksessa olevat tietävät minun tekevän aloitteen itse, jos haluan puhua.
Tämä kaikki haikeus johtuu 4 kuukauden takaisesta tapahtumasta, josta nyt teille kerron, vaikka se hyvin vaikeaa onkin. Tarina suoraan totaalisesta helvetistä.
Kun kesä alkoi, olin innoissani. Minulla ja Kanalla oli paljon suunnitelmia. Päättäjäisten jälkeen lähtisimme vanhempieni kyydillä Vaasaan "Kanan isosiskon luo". Eihän tarkoitus todellakaan ollut sinne mennä, vaan Kanan serkun ystävän järjestämiin bileisiin.
Kaikki suunniteltu oli täydellistä. Bileitä, rentoutumista ja matkustamista. Niistä loma on tehty.
- Ette sitten tee tyhmyyksiä tällä aikaa, mokotti äitini etupenkiltä pysähtyessämme kerrostalon pihaan.
- Emme tee. Eihän täällä muuta oikein ole ohjelmassa kuin uimista ja "chillailua". Ei meillä varaa ole oikein muuhunkaan, vastasin äidilleni, joka selvästi yritti lukea päässäni liikkuvat ajatukset.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän kaivoi laukustaan viidenkymmenen euron setelin ja ojensi sen minulle happaman näköisenä. Hän katsoi minua silmiin ja käski käyttäytyä kunnolla. Hän selvästi aavisti jotain, mutten antanut sen haitata.
Isäni kuitenkin vielä fiksusti lisäsi: - Eli ei alkoholia, huumeita, suojatonta seksiä tai vieraita poikia. Älä myöskään edes epätoivoisena mene vieraiden kyytiin tai varsinkaan liftaa.
Pyörittelin silmiäni ja sanoin niiden olevan itsestäänselvyys. Halasin heitä ja nostimme laukut auton tavaratilasta sateen kastelemalle asfaltille.
Vasta vanhempieni lähdettyä pihasta, uskaltauduimme sisään.
Rappukäytävä oli hämärä ja tunkkainen. Vain ikkunoista heijastuvat auringonsäteet valaisivat käytävää vain hetkellisesti, kunnes sen oli painuttava takaisin tuulen puhaltaman pilviverhon taa. Rappukäytävä näytti kuitenkin karmivalta sen tummuneiden repsottavien tapettien ja lukuisten hämähäkin seittien takia. Olin vähintään helpottunut päästessämme sisään asuntoon, sillä olin varmasti nähnyt ikkunalaudan nurkassa myös kaksi huumeruiskua. Yllätyksekseni asunto oli sisältäpäin upea. Se oli kauniin moderni ja symmetrisesti sisustettu.
Kana heitti laukkunsa olohuoneen sohvalle ja sytytti tupakan. Avasin parvekkeen oven ja vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa.
Ilta alkoi vähitellen saapua. Istuimme Kanan kanssa parvekkeella tarkkailemassa katuvalojen valaisemia katuja. Odotimme vieraiden saapuvan. Näin punaisen volvon kaartavan pihaan sivukujalta ja tunnistin sen olevan ylemmän luokan poika nimeltä Tony. Hän oli ollut ihastukseni ja yläasteen alusta, ja olihan hänellä siinä välissä naisia tullut ja mennyt, joten en ole koskaan ajatellut hänen olevan kiinnostunut minusta. Olen siis pysynyt vaiti.
Pari tuntia vieraiden saapumisesta oli kulunut ja porukka alkoi olla jo humalassa. Istuin sohvalla juoden lonkeroa, jonka joku minulle tuntematon oli tuonut avattuna. Ei se avattu tölkki minua haitannut, kunhan oli alkoholia.
Jonkin ajan kuluttua huomasin heikotusta ja huimausta. Tasapainoni oli päin metsiä ja mikään ei tuntunut loogiselta. Ei edes sormien liikuttaminen.
Aloin huitoa käsilläni ympäriinsä ja yritin keskittyä sormiini. Se ei onnistunut. Joku istui viereeni, mutten kyennyt näkemään hänen kasvojaan. Edes pääni ei kääntynyt. Kroppani ei kuunnellut käskyjä joita aivoni sille lähettivät. Menin shokkiin ja aloin rimpuilla kuin hullu.
Epäonnekseni tuo tuntematon henkilö käänsi minut itseään kohti, suuteli minua hellästi, nosti syliinsä ja kantoi läheiseen huoneeseen. Näköni oli edelleen sumea, jonka vuoksi en tiennyt kenen kanssa olin ja missä. Tunsin vahvojen lihaksikkaiden käsivarsien laskevan minut pehmeälle alustalle, ilmeisesti sängylle.
Näköni alkoi palautua ja näin kellertävän vaaleat hiukset. Muuta en vielä hämärässä huoneessa erottanutkaan. Hahmo tuli päälleni ja alkoi suudella kaulaani. Yritin saada sanoja suustani, mutten saanut niitä selkeäksi puheeksi.
Tuona hetkenä olin mitä ilmeisimmin vahvojen huumeiden vaikutuksen alaisena.
Hahmo kehotti minua rauhoittumaan ja olemaan hiljaa, mutta epätietoisuuteni takia puhkesin kyyneliin ja aloin itkeä ääneen kuin pieni lapsi, joka ei saanut lelukaupasta tahtomaansa tavaraa. Seuraavaksi jo oksensinkin kyyneleiden lomasta lattialle.
Hahmo kuitenkin jatkoi ja ryhtyi riisumaan paitaani, vaikka hullun lailla yritin rimpuilla vastaan.
Tuntui toivottomalta edes yrittää. Olisin vain voinut antaa hahmon tehdä mitä halusi ja jäädä sitten rikkinäisenä itkemään paikoilleni turtuneena ja heikkona, kunnes itkuni takia kuolisin nestehukkaan. Minä kuitenkin pistin vastaan ja hahmon vetäessä pikkuruista hamettani ylöspäin, potkaisin häntä nivusiin ja kompuroin ulos huoneesta.
Kyyneleiden ja huumeiden aiheuttaman sekaisuuden takia oli vaikeaa erottaa ympäristön tapahtumia. Voisin jälkeenpäin verrata sen hetkistä näköäni heilahtaneeksi valokuvaksi.
Ohjasin huojuvat askeleeni vessan ovelle ja kaaduin huoneen lämpimälle lattialle lukitessani oven. Seuraavaksi heräsin aamulla vessan lattialta kaameassa krapulassa. Se päivä kului oksennellen ja paikkoja siivoten.
Seuraavana päivänä sain elämäni kauheimman puhelinsoiton. Istuimme Kanan kanssa kahvilassa ja sain kuulla häneltä ahdistelijani olevan Tony. Kävimme myös läpi monia muita mieltä askarruttavia asioita. Silloin puhelimeni soi.
- Clara Vainio, vastasin arasti, sillä en tiennyt kuka soittaja oli.
- Hei Clara, täällä Lahden poliisi. Minulla olisi sinulle ikäviä uutisia. Elmeri Vainio ei vastaa puhelimeensa ja asia olisi hyvin kiireellinen.. Nimittäin Elsa Vainio on kuollut vakavassa liikenneonnettomuudessa. Hän lienee sinun äitisi?
En voinut uskoa korviani. Minun äitinikö kuollut? Käteni alkoivat vapista, enkä tiennyt mitä vastata. Pudotin puhelimeni kahvilan pöydälle ja puhkesin lohduttomaan itkuun. Kana yritti rauhoitella minua, kunnes otti puhelimen käteensä ja hoiti keskustelun loppuun. Hänen silmänsä olivat vetiset, mutta hän ei itkenyt. Hän halasi minua ja talutti minut vessaan. Siellä itkin tunnin, kunnes sain vahvuuden kävellä ystäväni avulla asunnolle pakkaamaan tavarani palatakseni kotiin.
Se oli suurin kipu, jota olin koskaan kokenut. Minun äitini, joka oli maailman hyväsydämmisin ja välittävin ihminen, ei ole enää täällä meidän kanssamme. Hän kuoli peläten ja rukoillen. Hän saattoi jopa kokea jopa tuskallisen kuoleman ja vielä yksin.
Äiti oli ihminen, johon luotin. Hän oli henkilö joka tuki aina. Äiti tiesi minusta kaiken ja auttoi aina parhaansa mukaan.
Hän synnytti minut, näki ensimmäiset askeleeni, hänen nimensä oli ensimmäinen sanani ja nyt hän oli poissa.
Hän ei enää koskaan palaisi, enkä voisi ikinä elää asian kanssa sovussa. En ikinä hyväksy tapahtunutta. En koskaan.
Nyt minulla on hänen sijastaan vain keho täynnä syviä viiltoja ja paksuja arpia, jotka pilaavat ihmisen kehon kauniin kokonaisuuden.
Muistan aina äidin hengityksen ja sydämen lyönnit häntä halatessani. Muistan aina sen viimeisen halauksen. Muistan hänet ikuisesti.
Aijon olla hänelle ylpeyden aihe.
Äidille, minun enkelilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti