Laukaus

Kirjoittajan kommentti. Eli tämä oli oikeastaan essee historian kurssille, mutta koska siitä pidettiin, niin laitan sen myös tänne. Valitsin historian tapahtuman ja henkilön ja eläydyin tapahtumaan. Eli hahmot ovat kuvitteellisia, mutta tapahtuma on tosi ja tapahtumat menivät oikeasti suurin piirtein näin. Babyn Jarilla tapettiin oikeasti yli 37 000 juutalaista yhdessä päivässä ja yössä.

26.9.1941 Kiova, Neuvostoliitto

Saksalaiset tulivat noin viikko sitten Kiovaan ja olimme odottaneet tätä pelon vallassa jo jonkin aikaa. Petro juoksi pihallemme valtava tunteiden kirjo kasvoillaan ja tiesin heti, että tieto oli tullut. – ”Oleksandr! Lappu. Keskustassa.”, Petron onnistui sanoa läähätykseltään. – ”Sofije tuotko vettä Petrolle?”, sanoin kärsivällisenä. Petro oli juutalainen niin kuin minä ja Sofije. Sen takia minä tunsin hänet ja Sofijen. Petro oli ollut ystäväni jo lapsesta asti, niin kuin Sofije, jonka kanssa menin naimisiin viisi vuotta sitten. Sofije tuli viimein veden kanssa ja tarrautui kylkeeni samalla kun Petro joi vettä. – ”Kolmen päivän päästä kello kahdeksan aamulla, Mel’nikovan ja Doktorivskan risteykseen. Kaikki Kiovan ja lähistön juutalaiset. Jokainen juutalainen joka ei mene, tapetaan. Käskettiin ottaa mukaan lämpimiä vaatteita ja rahaa tai arvoesineitä.”, Petro selitti kiireesti. – ”Vaatteita ja rahaa? Siirretäänkö meidät jonnekin muualle asumaan?”, Sofije kysyi hämmästyneenä ja pystyin näkemään toivon nousevan hänessä pitkään jatkuneen ahdistuksen takaa. – ”Siltä vaikuttaisi, Mel’nikova ja Doktorivska ovat lähellä juna-asemaa. Lisäksi kaikki, jotka menevät lähteneiden juutalaisten taloihin, tapetaan myös.”, Petro vastasi tuohtuneena. – ”Saksaiset haluavat jäävän omaisuuden itselleen!”, huudahdin vimmastuneena. – ”Niin.”, Petro sanoi. Muuta hänen ei tarvinnut sanoa. Pystyin näkemään vihan leimahtelevan hänen silmissään.

                 Petro lähti hetken päästä. Hän levitti sanaa ympäriinsä, joten hän jatkoi seuraavaan taloon. Minä ja Sofije palasimme taloon ja istuimme pöydän ääreen sanomatta mitään. Molemmat tunsimme tyhjyyttä sisällämme. Olimme täysin tiedottomia tulevaisuudesta, eikä meillä tulisi olemaan mitään muuta kuin toisemme. Se riittäisi minulle kyllä, mutta minusta tuntui ahdistavalta jättää taakse kaikki tuttu. Kotikaupunki, jonne olin syntynyt ja rakentanut elämäni. Mahdollisesti kotimaani, jossa oli juureni ja identiteettini, yksinkertaisesti osa minua. Tulevaisuus tuntui ahdistavalta ja pelottavalta, tunsin itseni niin avuttomaksi. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä, paitsi rukoilla ja pistää uskoni jumalaan, ja sen tein.

29.9.1941 Kiova, Neuvostoliitto

Kello oli melkein kahdeksan ja kaikki jotka olivat tulossa, olivat jo tulleet. Meitä oli kymmeniä tuhansia, tukimme täysin koko risteyksen. Saksalaisetkin olivat selvästi hämmästyneitä suuresta määrästämme. Lopulta kuitenkin meitä lähdettiin johdattamaan jonnekin, mutta ei juna-asemalle, vaan pois keskustasta. Ihmiset olivat hämmästyneitä. Hetki sitten suurin osa oli pohtinut, minne meitä siirrettäisiin, nyt ihmismassasta lähti hermostunutta supatusta. Arvottelua siitä, mitä meille kävisi. – ”Jos he vain katsovat, ketkä ovat tulleet paikalle ja jakavat meidät tietyille alueille tai jakavat meille jotain tarvikkeita?”, joku ehdotti toiveikkaana. – ”Tiesin tämän alusta asti, me kaikki tulemme kuolemaan.”, toinen sanoi epätoivoisena.

                 Kuljimme muutaman kilometrin verran pois keskustasta Babyn Jarin rotkon lähelle. Lopulta pysähdyimme ja näimme piikkilanka-aitaa ja lisää saksalaisia. Silloin meidän käskettiin jättää matkatavaramme ja kaikki arvokas saksalaisille. Ottavatko he kaiken itselleen, vuosien säästöt, sukujen perintökalleudet? Ahdistuksen aalto iski ihmisiin. Kukaan ei osannut enää sanoa mitä oli tapahtumassa. Kai kaikki olivat alkaneet uskoa sisällään, että kuolemme sittenkin. Minä ainakin aloin uskoa niin. – ”Ottavat kaiken omaisuuden ja lähettävät meidät tyhjin käsin pois, siat!”, joku sihahti vihaisena. Hän uskotteli näin joko itsensä tai lastensa takia, tai todella uskoi, että lähtisimme täältä elävänä. Yksi ihminen kerrallaan jätti omaisuutensa saksalaisille ja jono eteni, kunnes eräs nainen pyysi saada pitää jonkin perintökalleutensa. Silloin hänet kaadettiin maahan ja lyötiin ja potkittiin, kunnes hänet pakotettiin taas ylös, verisenä ja itkuisena antamaan omaisuutensa. Hänen lapsensa itkivät hysteerisesti. Tämä oli kuvottavaa, inho paistoi kaikkien kasvoilta, mutta kukaan ei kyennyt tekemään mitään. Pystyin välillä kuulemaan kivun huutoja ja kiljaisuja liian hitailta tai haluttomilta ihmisiltä.

                 Luovutettuamme omaisuutemme, ihmiset olivat murtuneita, useat itkivät. Silloin meidän käskettiin ottaa kaikki vaatteet pois. Epäinhimillistä. Miksi meitä nöyryytetään näin? Tässä vaiheessa ei kuulunut enää vihaista valitusta, vain hiljaista vaikerrusta. Tässä vaiheessa suurin osa varmaan uskoi kuolevansa, ja olivat mykkiä kauhusta. Ihmiset alkoivat riisua ilmeettömin kasvoin, toiset hiljaa itkien. – ”Äiti, en halua, on niin kylmä, en halua!”, pieni poika itki äidilleen, milloin saksalaiset sotilaat ottivat hänestä kiinni, ja alkoivat pahoinpidellä. Pojan kirkuminen peittyi pojan äidin kiljumisen alle ja hänetkin painettiin maahan ja potkittiin. Sofije, joka oli tähän asti ollut täydellisen hiljaa, alkoi nyyhkyttää vieressäni. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, koska en muuhun pystynyt. Muutkin ihmiset vain kääntyivät hiljaa pois. Avuttomuus kirveli sisälläni, miten tällaista voi tapahtua?

                 Seuraavaksi meitä aloitettiin jakamaan kymmenien ihmisten ryhmiin ja ensimmäistä kymmentä johdatettiin rotkoon, näkymättömiin. Hetken päästä kuulimme suuren määrän laukauksia. Pakokauhu. Ihmiset kiljuivat. Myös Sofije kiljaisi vieressäni. En kyennyt reagoimaan mitenkään. En kyennyt kuin seisomaan ja olemaan täysin hiljaa. En kyennyt tuntemaan mitään. Meni aikaa, lisää ihmisiä vietiin, lisää laukauksia kuului. Enää ihmiset eivät kiljuneet. He vain seisoivat ja odottivat. Lopulta lamaannukseni hälveni ja epätoivo ja kauhu iskivät myös minuun. Ei ollut enää mitään. Ei omaisuutta, ei vaihtoehtoja, ei pelastusta, ei mitään tehtävissä. Oli vain epätoivoa ja musertava odotus. Meni varmasti tunteja. Vanhempia vietiin rotkoon ja lapset jäivät yksin hysteerisinä. Ihmisiä hakattiin miltei hengiltä. Kauhun tasapaino, se kesti tunteja. Päivä alkoi hämärtyä, ja meidän vuoromme lähestyä. Meitä tultiin jakamaan ryhmiin, mutta Sofije otettiin ennen minua. – ”Ei! Oleksandr!”, hän huusi epätoivoisena ja tarrautui minuun. He ottivat hänestä kiinni, löivät ja potkivat, he alkoivat raahata häntä hiuksista pois. – ”Sofije! Rakastan sinua!”, oli ainoa mitä ehdin ja osasin, pystyin sanomaan, kun häntä raahattiin pois. Hetken päästä kuului laukaukset, ja olin yksin. Elämäni tärkein asia lähti juuri.

                 Tuli minun vuoroni. Meidät johdatettiin saksalaisrivistön läpi rotkoon. Meidät pakotettiin menemään ruumiiden päälle makuulle. En kyennyt edes ahdistumaan sen kuvottavuudesta. Olin väsynyt, halusin tämän vain olevan nopeasti ohi. Saksalainen mies tuli vierelleni, asetti aseen niskalleni. Tässä se on. Sofije, tulen kanssasi, tulen kanssasi jumalan luo. Laukaus.