Till the very end.

Olen Murun sylissä. Silitän hänen poskeaan. Sormeni kulkevat hänen leukaansa pitkin alas hänen kaulalleen, ja siitä niskaan. En halua ikinä päästää irti hänestä. Tuntuu, että en ikinä kyllästyisi tunnustelemaan hänen piirteitään, vaikka saisin tehdä niin ikuisesti. Tunnustelen hänen lyhyitä hiuksia niskassa ja upotan käteni hänen hiuksiinsa. Paksut, karheat ja ruskeat hiukset valuvat sormieni läpi. Tukistan Murua hellästi ja hän kääntyy katsomaan minua. Hän ottaa kiinni toisesta kädestäni. Miten jonkun käsi voi sopia niin hyvin omaani?
Muru katsoo minua suoraan silmiin. Hänen vihreät silmänsä ovat täynnä tuskaa, syvälle kätkettyä ja peiteltyä surua, joka syö häntä sisältä. Emme tarvitse sanoja. Tiedän olevani syy kaikkeen, enkä voi ikinä hyvittää sitä tai poistaa tuskaa. Katsomme toisiamme silmiin ja hetkeksi maailmassa ei ole ketään muuta. Hetkeksi aika pysähtyy.
Tunnustelen hänen huuliaan, ne ovat uskomattoman pehmeät. Mietin kaikkea mitä myös minä menetän. Samoja asioita, mitä olen toistanut mielessäni viimeiset kuukaudet. Haluan hankkia yhteisen kodin. Haluan saada hänen lapsensa. Haluan hankkia perheauton. Haluan tehdä yhdessä ruokaa. Haluan katsoa yhdessä elokuvia ja nukahtaa sohvalle. Haluan pestä hänen pyykkinsä. Haluan haistaa hänen tuoksunsa kun nukahdan. Haluan kaiken. Muru katsoo minua yhä silmiin. Hän kertoo rakastavansa minua. Ei sanoin, mutta tavalla miten hän puristaa kättäni. Tavalla miten hänen suupielensä asettuvat, kun tunnustelen hänen huuliaan. Ja kärsimyksestä syvällä hänen suurissa silmissään. Hänkin pystyy näkemään minusta, kuinka paljon rakastan häntä, ja että tekisin mitä vain voidakseni olla hänen kanssaan vielä. Ei, emme tarvitse sanoja, sillä tunnemme toisemme läpikotaisin.
Murun sylissä on lämmintä, se on ainoa paikka missä en pelkää. Siksi pystyn päästämään irti. Hänkin näkee sen silmistäni ja painaa kasvonsa hiuksiini. Hengitän viimeisen kerran hänen tuoksuaan keuhkoihini ja valun hitaasti pimeyteen. Sillä olen turvassa.